Puhuminen ja yhteistyö on yliarvostettua

Länsimaisen kulttuurin ihannehenkilö on ulospäinsuuntautunut, esiintymiskykyinen ja yhteistyötaitoinen. Yrityselämässä hän johtaa itsevarmasti, vastaa vaikeisiinkin kysymyksiin epäröimättä ja sukkuloi yhteistyökumppanin juhlissa luontevasti seurueesta toiseen.

Tämä on järjestelmämme sisäänrakennettu ominaisuus. Jo koululaitos kannustaa ja palkitsee ulospäinsuuntautuneisuutta: Numeroihin vaikuttaa koearvosanojen lisäksi oppilaan tuntiaktiivisuus, toisin sanoen se, kuinka paljon nuori on tunneilla äänessä asiasta tai sen vierestä. Tunnollinen oppilas, joka keskittyy tekemään muistiinpanoja ja harkitsee sanansa huolella, ei kerää aktiivisuuspisteitä. Hänen tapansa toimia on vähemmän arvostettu ja välillä hiljaisuus jopa tulkitaan merkiksi siitä, että oppilaalla on ongelmia. Miksi hän puhuu niin vähän?

Suuri osa meistä on introvertteja, jotka mieluummin kuuntelevat kuin puhuvat eivätkä pidä meteliä itsestään. Länsimainen kulttuuri ja ympäristön paine ajaa heitä toimimaan vastoin omaa persoonallisuuttaan, eivätkä yritykset osaa hyödyntää heidän osaamistaan, vaikka monet historian suurista keksinnöistä ovat nimenomaan introverttien aikaansaannosta.  Onko yhteiskunnalla varaa hukata tuota lahjakkuutta?

Oletko sinä introvertti? Täyttävätkö vai tyhjentävätkö illan juhlat sinun akkusi? Suosittelen niitä, jotka haluavat ymmärtää itseään, työtovereitaan tai vaikkapa perhettään paremmin, tutustumaan Susan Cainin vaikuttavaan kirjaan, Hiljaiset. Kärsimättömät ekstrovertit joukossamme voivat katsoa Youtube-videon.

– Antti-Pekka Hulkko

Vastaa